Hieman edessä

Sunnuntain tottistreeni hallissa meni mukavissa merkeissä. Poitsu oli mukavalla mielellä, kun alussa treenasimme yhteisjuttuja. Poitsu teki kovasti töitä, kun otimme maahanmenoa ja maassa pysymistä. Poitsu oli melko rauhallinen, vaikka hallin meteli on kova, ja seuraamista harjoittelevia kavereita vilahti ohi. Maassa pysyttiin hyvin, mistä olin tosi ylpeä.

Omassa yksittäisvuorossa harjoittelimme ensin kapulan (=motskarin) pitoa. Teimme muutaman toiston, ei liikaa. Sitten harjoitteimme sivulletuloa. Treenikaveri naksutteli oikeat paikat. Tuomiona oli, että koira on ilmeisesti hieman liian edessä. Saimme kuitenkin muutaman hyvän suorituksen. Poitsu sai myös noutaa tennispalloleluaan. Välillä se jopa tuotiin melkein perille saakka. ;-)

Keskittyminen oli melko hyvää. Lenkeillä muut koirat ovat joskus liikaa, mutta hallissa ne eivät häiritse liian paljon. Parantamisen varaa toki on. Välillä piti käydä haistelemassa muita treenikavereita, jos vaikka heiltä saisi jotain namia kuten hakumetsässä. Kun tämä ei tuottanut tulosta, palattiin taas mamman luo, jolta herui hyvää.

Mustanvuoren valloittaja

Koira on voinniltaan ollut tällä viikolla paremmassa kunnossa. En tiedä, uskaltaako sitä sanoa ääneen, kun se on joka kerta johtanut voinnin huononemiseen. Maanantaina aloitettiin sulfakuurikin. Tällä viikolla on päästy lenkkeilemäänkin enemmän. Kaksi kertaa on käyty rinteessäkin treenaamassa takaosan lihaskuntoa. Pidemmistäkään lenkeistä ei ole nyt seurannut takapakkia. Enää ei tiedä, miksi vointi on parempi. Ehkäpä myös pitkäaikainen eturauhaseen vaikuttava hormonikuurikin tekee tehtäväänsä. Tai sitten urinary-ruoka vaikuttaa oloon. Montaa juttua on nyt kokeiltu, ja jossain vaiheessa niitä tietysti puretaan pois ja katsotaan, palaako oireilu. Koira on olemukseltaan kuitenkin iloisempi ja rennompi, ja se riittää nyt mainiosti.

Palomiehet on kivoja

Alkuviikko on ollut taas parempi, joten lähdettiin kokeilemaan treenikuntoa. Raunioilla oli vuorossa hakutreeni, joka suoritettiin tolppien päällä olevassa kontissa ja sen ympäristössä. Kontissa haisi savu, ja siellä oli pilkkopimeää. Treenitauko oli ollut todella pitkä, joten ei ollut oikein tietoa siitä, missä mennään ja kuinka paljon aiemmista treeneistä oli muistissa.

Ensin Rommille oli maalimies kontin takana. Päästin koiran etsintään tukemalla sitä "ukko"-käskyllä, jonka se ehkä muistaa aiemmista treeneistä. Koira lähti rohkeasti hakuretkelle. Nenä hakeutui maalimiestä kohti hyvin - olihan siellä purkillinen ruokaa odottamassa. Savunhajuisessa kontissa ollut maalimies tuli näyttäytymään ovelle ennen katoamistaan pimeyteen. Rommi paikansi hajun oviaukkoon, mutta ritiläportaat tuottivat pienen ongelman. Ne piti kiivetä yhdessä. Sivusta noustiin kyllä korkeimman portaan päälle, mutta yksin ei niitä uskaltanut kiivetä. Pimeä ja haju olivat sen jälkeen pienempi paha, kun nenään saatiin myös ihmisen haju. Yksi maalimies löytyi työmaakopista, jossa ei ollut ollut yhtään maalimiestä aiemmin. Rommi seurasi heti ilmavainulla hajuvanaa suoraan kopille. Siellä se söi suorapalkkaansa, kun vihdoin ehdin paikalle. Olin jo ehtinyt kuvitella, että koira oli karannut taas katsomaan palomiehiä, jotka harjoittelivat samalla alueella ja joita oli pitänyt käydä morjenstamassa kesken hommien. Vähän oli siis hakusessa, että mitä siellä alueella ollaan tekemässä, mutta ihan kohtuullisesti meni siihen nähden, kuinka pienellä treenillä on oltu.

Jälleen vaikeaa

Alkuviikosta näytti, että luvassa olisi taas parempaa, mutta loppuviikkoa kohti on vointi taas huonontunut. Minusta koira on ollut koko viikon melko apea, mutta alkuun liikkuminen sentään sujui. Tänään sunnuntain aamulenkki meni mukavasti, mutta sen jälkeen käveleminen on ollut taas vaikeaa. Kotikadullekin on menty vaivalloisesti namin avulla, aina ei oikein silläkään. Yhdeltä lenkiltä palattiin 50 metrin jälkeen, kun homma ei edennyt. Sinertävä läikkä "utareissa" löytyy nyt molemmilta puolilta. Kontrolli olisi vasta ensi viikon lopulla, mutta tuskinpa odottelemme sinne asti.

Takapakki ottaa täällä kaksijalkaisille taas todella koville, kun terveet ja iloiset päivät kaikkoavat taas johonkin hamaan kaukaisuuteen. Periksi ei kuitenkaan anneta. Kävin toiveikkaana ilmoittautumassa talven tottistreeniin, vaikka varmuutta osallistumisesta ei ole.

Samalla otsikolla jatketaan

Eli taas eläinlääkärissä. Poitsu on ollut taas huonompi, joten vaimme varmuudeksi torstaiaamuna pissanäytteen, jonka pikatesti oli kaikilta osin ok (myös ph). Siinä näkyi kuitenkin runsaan siittiömäärän lisäksi eturauhasvaivaan liittyvää kertymää, joten koira kiikutettiin palpoitavaksi ja ultrattavaksi. Arvion mukaan eturauhanen olisi hieman suurentunut, mutta aiemmin näkynyttä kystaa tai muuta tosi hälyttävää ei ollut. Rommi aristi mahan alta painelua eturauhasen kohdalta, mutta ei peräaukon puolelta koitettuna. Selkää aristeltiin hieman myös. Eläinlääkärin kanssa ihmeteltiin myös yhdessä vasemmalla yhden nännin ympärillä olevaan sinertävää läikkää, joka on ollut siinä jo pari viikkoa. Mustelmasta ei ole kyse, koska se olisi jo hävinnyt. "Utare" tuntui kuulemma käsiin poikakoiralle oudolta. Hoidoksi annettiin eturauhasta rauhoittava 7 päivän hormonikuuri, jonka pitäisi kuitenkin vaikuttaa pitkään.

Kun oireilu ja muu ovat olleet mystisiä, otettiin viikon alussa käyttöön myös urinary-ruoka. Edelliskerralla otettu pissanäytteen ph (8) hieman pelästytti, mutta pelko oli ehkä aiheeton, kun kyseessä oli poikkeuksellinen päiväpissanäyte ja kaikki muut aiemmat pissanäytteet olivat ph:ltaan 6 eli loistavia. Huhtikuun struviittikiteiden jälkeen näytteitä on kuitenkin tullut otettua useita. Pissa tulee nyt ainakin liukkaasti, ja parit pissat on tulleet sisällekin. ;-0

Poitsu on ehkä tällä viikolla ollut hieman eloisampi ja liikkuvampi, vaikka kyllä sitä sai tänäänkin houkutella namilla, kun meinasi pysähdellä. On tämä ihme mysteeri. Aika näyttää, mistä on kyse tai sitten ei.

Taas ELL:ssä

Kävimme taas eläinlääkärillä tsekkaamalla Rommin vointia ammattilaisen voimin. Pissassa oli ph 8 ja tulehdusarvot aavistuksen koholla, mutta normaalin rajoissa. Lämpö oli normaali. Ultralla vilkaistiin virtsarakko, eturauhanen ja munuaiset, jotka näyttivät hyviltä. Vahvimpana kipuilun epäilyksenä on siis selkä, jonka painelua koira väisti. Ehkäpä tosiaan levossa ollut koira sai vain liian kovan liikunta-annoksen lauantaina, ja reagoi siihen kipuilemalla. Tänään koira on ollut taas pirteämpi, ja ensi kertaa tällä viikolla päästiin koko korttelilenkki ilman makupalaa. Jatkamme kipulääkkeellä tarpeen mukaan, ja muuten jatkamme jumppia ja kuntoutusta.

Ohjaajan virhe

Hissutteluun kyllästynyt ohjaaja sai tarpeekseen, ja lähti moikkaamaan Rommin kanssa kasvattajan kahta koiraa. Lenkki meni mukavasti aina siihen saakka, kun lenkki oli ohi, ja kaverit hävisivät näkymättömiin. Sitten tuli ilmeiseksi, että koiraa taas sattuu johonkin. Se ei olisi millään liikkunut autoa kohti (oli siis vapaana), vaan seisoi takanani ja suunnattomalla houkuttelulla eteni aina muutaman metrin. Tosi asiassa kaveri antoi jo pienen vinkin silloin, kun yksi koirista hyppäsi korkealle tasolle, mutta Rommi nosti vain etujalkansa ylös. Takajaloilla ei enää pomppastukaan normaaliin tapaan. Toisaalta se oli vaikuttanut vetreältä, koska se samalla reissulla nousi pari kertaa kavereiden perässä kivelle.

Sunnuntai olikin sitten vaivalloinen päivä, ja liikkuminen ei meinannut onnistua kipulääkkeestä huolimatta. Jumppaamisen jälkeen tilanne näytti ehkä hieman paremmalta. Tyhmä ohjaaja.

Jalat maahan

Aamulenkki meni ilman mitään ongelmaa. Puolen päivän aikaan käytiin lenkillä, ja sitten pysähdyttiin muutaman kymmenen metrin välein. Rinnetestissä ei selkä tai lonkat oireilleet, mutta tasaisella laitettiin pylly maahan, ja sitten ei liikuttu minnekään. Mikä ihme tässä nyt taas on...

Keskiviikkona ja torstaina koira oli jo saanut kohtuullisen pituiset lenkit, joten onkohan se ottanut itseensä niistä.

Ihanaa, treeniä!

Vihdoin pääsimme treenailemaan. Vuorossa oli pelastuskoirien ketteryyttä. Alle kunnon lämmittely, jotta lihakset olisivat vetreänä. Autossa päästiin kokeilemaan loimen pukemista ja riisumista treeniolosuhteissa. Kotona oltiin jo treenattu, ja koira ei nyt ollut moksiskaan vaatteesta. Kannatti harjoitella kotona, koska ensimmäisillä kerroilla koira oudoksui kummallista pukinetta. Tuntui hyvältä laittaa koiralle lämmintä päälle, kun lämpötila oli lähellä nollaa.

Rommi pääsi heti tulille. Harjoittelimme ensin pöytää. Rommi kiipesi pöydälle epäröimättä pienellä käsiohjauksella ja tutulla "kiipeä" käskyllä, joka on semmoinen hassuttelukäsky lenkillä. Se myös vahingossa tarjosi maahanmenoa pöydällä, kun nami tuli riittävän alhaalta. Kokeilin muutama kerta kiipeämistä ensin yhdeltä sivulta, sitten toiseltakin, kun näytti siltä, että viesti meni edes jonkun verran perille.

Tauon jälkeen kokeilimme merkkiä. Kun itsellä ei ollut vielä vahvaa mielikuvaa siitä, miten haluan sen koiralle opettaa, ei jutusta tullut kesää eikä talvea. Vein alustan merkin viereen, ja tottakai koira juoksee hakemaan sen luvan saatuaan. Saimme hyvän vinkin, että merkille kannattaa ottaa pysähtymisasennoksi seisominen, jos joskus vaikka tehdään tokoa evl:llään saakka. Niinpä kai, mutta ei siitä haittaakaan ole. Seisomisesta tai muusta pysähtymisestä ei ollut kuitenkaan oikein tietoakaan, joten tämä juttu saatiin kotitehtäväksi. Yhdelle viikolle siis seisominen, kaukokäskyt ja merkki, riittää hommia.

Rämisevä tynnyrilankku oli seuraava rasti. Imutin koiraa hitaasti namilla varmistaakseni, että se ei arastele ääntelevää ja liikkuvaa alustaa. Lankkuja pidettiin ensin stabiilina, mutta ne päästettiin vapaammin liikkumaan, kun homma meni ihan mukavasti. Kerran koiralla jäi takajalat lankut taakse maahan, kun vauhtia ei lähdössä ollut tarpeeksi. Näytti siltä, että se ei jaksanut ponnistaa paikoiltaan lankulle, joten selkä taisi oirehtia jälleen. Kerran se kuljetti takajalkojaan lankun sivussa. Taisi taas vain venytellä selkälihaksiaan, kun sitä on tehty edellisen viikon aikana monta kertaa.

Peltiputkella otin taas varman päälle. Ensin houkuttelin koiran putken läpi. Ekan kerran jälkeen otin putken agility-tyyliin, ja ne harvat kerrat, mitä Rommi on putkea tehnyt, näkyivät työskentelyssä. Se meni läpi nopeasti ja varmasti. En vielä ottanut lopussa vaadittavaa pysähtymistä rehellisesti sanoen siksi, että en muistanut, että sellainen sinne vaadittiin. Taas jäi mietittävää, miten sen opetan.

Näiden liikkeiden jälkeen autolle mennessä koira stoppasi hetkeksi kesken kävelyn. Stoppi oli lyhyt, mutta just sen verran, että hihna kiristyi. Sekin ilmaisi, että ehkäpä selkä vihloo edelleen.

Lopussa illan hämärryttyä teimme vielä asfaltilla ryhmätreenin. Kaikki viisi koiraa piiriin, ja jokainen kävi vuorotellen ilmoittautumassa ohjaajalle. Se meni meillä ihan siedettävästi aiempiin kertoihin verrattuna. Erityisesti ihmettelin sitä, että koira pysyi kontaktissa sen oman rimpsuni verran. Tällä kertaa taisi namimäärä olla riittävä. Vasta kun olimme lähdössä, koira kävi morjestamassa ohjaajaa. Teimme vielä kontaktipujottelun, jossa autoin seuraamista vahvasti namilla. Ihan lopuksi teimme harjoituksen, jossa lähestyimme ohjaajaa piirin keskustaan perusasennossa. Rommi katseli muita välillä niska pitkällä, mutta ei kuitenkaan lähtenyt paikaltaan. Hyvä, että näitä juttuja tehdään välillä.

Oli hienoa katsoa oman koiran motivaatiota tekemiseen, vaikka ei siinä ole ollut moitittavaa aikaisemminkaan.

Bilehile ja metsäkoira

Rommi pääsi viettämään lauantai-iltaa 10 aikuisen seurueeseen paikkaan, jossa se on tainnut käydä vain kerran aiemmin. Se kävi tutustumassa kaikkiin vieraisiin, mutta ei jäänyt vaatimaan liikaa rapsuttelua. Se loikoili paljon omissa oloissaan ja makoili rennon oloisesti, kun siihen ei kiinnitetty huomiota. Edes äänekäs keskustelu, naurun remahdukset ja iltaa kohti yltynyt lauleskelu eivät horjuttaneet koiraa. Kun koira tuli morjestamaan ihmisiä, se veti selälleen tarjoten masuaan rapsutettavaksi. Koira oli varmasti illan päätteeksi tosi väsynyt, mutta sillä ei mennyt hermo eikä se tullut levottomaksi. Mamma oli tosi ylpeä koirastaan, ja muiltakin vierailta tuli ylistäviä lausuntoja, mikä lämmitti entisestään.

Kun tänään lähdimme aamulenkille, alku meni hienosti. Läheltä juossut orava jätettiin rauhaan, mutta sorsat meinasivat olla liikaa. Törmäsimme polulla tuttuun koiraan, ja ajattelin, että antaa poikien juosta vähän aikaa vapaana. Siinä mentiin vähän aikaa nätisti leikkien. Kohta sen jälkeen, kun olimme lähteneet leikkipaikalta, Rommi seisahti samaan tapaan kuin se teki kipeänä ollessaan. Kiroilin siinä hetken itsekseni, että venähdyttikö koira sittenkin jotakin leikissä, ja siihen sattuu taas. Lähdin vähän jännittyneenä metsälenkille sen kanssa iltapäivällä. Nostin sen autoon, koska näytti siltä, että se ei taaskaan haluaisi hypätä. Minusta näytti, että koira kevensi oikeaa takatassuaan liikkeessä, ja koko takapää oli jotenkin turhan ilmava. Yhden kerran se jopa pissaili etutassuilleen, kun pissausasento oli niin kyyryssä. Reissu mentiin kuitenkin ihan kohtuudella, ja yksi jumppaliikekin tehtiin matkalla. Metsässä nuuskuteltiin sammalta toden teolla (toim. huom. sisäpiirivitsi edelliseltä illalta). Jatkoimme jumppaa vielä kotonakin, ja siinä ei näkynyt mitään outoa. Iltalenkillä mentiin taas reippaasti. Täytyy nyt vaan saada niin monta viikkoa levossa ollut koira vertymään kunnolla.