Hämeenpuiston valtiaaksi

Kun lenkeillä muista koirista on tullut liian mörköjä ja liikkuvista kohteista liian kiinnostavia paimennettavaksi, tartuttiin härkää sarvista ja lähdettiin Hämeenpuistoon tekemään siedätyshoitoa. Meillä päin ei lenkeillä tyypillisesti nähdä ristin sielua, ja jos jotain negatiivista tapahtuu, ei siitä saa palautettua koiraa helposti. Pitää siis mennä sinne, missä on mahdollista useisiin toistoihin.

Homma alkoi ihan suunnitellusti (siis ei tosiaan!), kun heti autosta poistumisen jälkeen meitä lähestyi pieni musta villakoira, jota piti ensin hätyytellä nousemalla seisomaan kahdelle takajalalle. Sitten pienelle pelottavalle elukalle nostettiin suunnaton mekkala, ja toinen osapuoli tarjosi saman takaisin vähintään samalla mitalla. Koirat olivat eri puolilla tietä, mutta se ei tuntunut kavereita hidastavan. Kieltäminen ei tuottanut mitään tulosta ja koira sinkoili hihnassa sekopäisenä. Kuin ihmeen kaupalla pääsimme jatkamaan matkaa ei niin hyvissä tunnelmissa. Mietin, että mitähän tästäkin tulee.

Kävely Hämeenpuiston päähän ja takaisin menikin sitten ihan hienosti. Näimme lukuisia koiria sekä paljon ihmisiä ja autoja. Emme tunkeneet itseämme ihan haastavimpiin paikkoihin, jotta pystyimme kulkemaan riittävän rennosti eteenpäin ilman välikohtauksia. Autot eivät tällä kertaa olleet mikään ongelma. Lukuisat pysähtelyt liikennevaloihin otettiin rauhallisesti. Saimme monta hyvää pikkuharjoitusta matkan varrelle: istumista ja seurailua. Muutenkin mentiin suht koht rennosti.

Kun alkua lukuunottamatta reissu meni komeasti, ajattelin palkata koiran puistolla tutulla makupalaleikillä. Sitten meitä tuli vastaan komea punaruskea lapinkoiranarttu, jolle taas piti nostaa meteli. Sitä tehtiin taas molemminpuolin ja ajattelin, että se siitä hyvästä reissusta. Mutta nartun omistaja kysyi, onko meillä uros, ja kun selvisi, että meillä on erinapaiset koirat, niin päätimme antaa niiden haistella. Meidän jätkää toisaalta kiinnosti, toisaalta pelotti. Rommi tarjosi heti leikkiä toiselle koiralle, mutta sitä ei nuoren pojan leikit kiinnostaneet. Narttu oli iältään pitkälle toisellakymmenellä, ja se käyttäytyi iälleen ja sukupuolelleen ominaisella tavalla, ja asettui rapsutettavaksi meidän luo ja karkotti Rommin meidän luota. Sekös meidän poikaa harmitti, kun omistajat sillä tavalla ryöstettiin. Nartun ei tarvinnut komentaa nuorta herraa ollenkaan - kunnioitus aikuista narttua kohtaan oli olemassa muutenkin. Teki hyvää meidän poitsulle tutustua pitkästä aikaa outoon, mukavaan koiraan.

Varokaa vaan, meitä nähdään baanalla uudemmankin kerran!